LAPAKISTO

Torstai 10.08.-23. Kaipasimme luonnonrauhaa ja ” aivot narikassa ” päivää. Lapakisto sijaisee Lahdessa Ahtialan ja Nastolan välimailla. Meiltä kotoa ei pitkä matka. Jo perinteiseksi muodostunut kesäeräily.

Polun vierellä huomasimme jättitatin. Joku oli potkaissut sen nurin. Valtavan suuri. Siinä se retkotti pitkällään. Siitä olisi varmaan saannut tehtyä parille henkilölle hyvän kastikkeen. Voissa paistettuna ja kermassa haudutettuna. Ehkä vähän paistetua sipulia makua antamaan ja muitakin mausteita maunmukaan. Nyt se ei kelpaisi kenellekään.

Suuntana Pikänjärvenvuori. Nousua, nousua ja nousua. Hikeä pukkasi ja henki puuskutti. Välillä oli juomatauko ja maisemien katselua.

Pitkäjärvenvuoren huipulla ollaan. Korkealla ylhäällä. Sininen järvi alapuolella. Maisemat häikäisevän kauniit. Onneksi on laitettu turvalliset kaiteet.

Kyllä kannatti kiivetä. Palkinnoksi kaivoimme välikahvieväät. Mikäs tässä oli istuskella ja nauttia kauniista ympäristöstä.

Matka jatkukoon Ahvenlampea kohti. Polkuja ja pitkospuita. Lumpeita ja ulpukoita lammen pinnalla. Lumme keinui lammenlaineilla.Tuulen antaessa sille vauhtia.

” Niin kaunis on hiljaisuus ! ” Istuimme pitkään lammen taukopaikalla. Katsellen tyyntä lammenpintaa ja kuinka poutapilvet heijastuivat vedestä kauniina kuvajaisena. Lämmin kesätuuli helli meitä eikä ollut kiire mihinkään.

Pikkuruinen kallioniemeke työntyi maalta kohti vettä. Tässä olisi ollut hyvä uimapaikka. Pulandus matalaan, kirkkaaseen veteen. Haaste jäi seuraavaan kertaan. Reppu selkään ja Kalliojärvelle. Sinne oli vielä matkaa.

Ylös ja alas. Reitti alkoi muistuttaa Lapin maisemia. Osa poluista kulki ylhäällä sileäpintaisilla kallioilla. helpo kulkuista, kun ei ollu märkä sää.

Kalliojärveä seuraillen kuljimme hyvin merkattua reittiä. Näimme kauniita jäkälän pettämiä kivikoita ja syvän näköisiä rotkomuodostelmia. Toisinpaikoin polulla oli kivihidasteita. Suuren kiven luona oli mukava levähtää ja juoda vähän energiajuomaa. Silmät sikkurallaan auringonvalossa. Valon heijastuessa järvenpinnalta.

Vihdoinkin Kalliojärven tulistelupaikalla. Jalat huilaamaan ja nuotiota sytyttelemään. Tuli syttyi hyvin. Tuulesta ei ollut haittaa. Yleensä täällä on tuullut koko järven pituussuuntaisesti ja tuli on leimunnut vallattomasti. Makkarat paistumaan ja lounasta oli tulossa. Tässä oli mukava olla vaan ja fiilistellä. Jutustella ja välillä hiljaa miettiä omiaan.

Pitää jatkaa reissua. Kilometrejä on vielä jäljellä ja kauniita paikkoja näkemättä. Taas noustiin Kalliojärven yläpuolelle ja sieltä olisi takoitus poiketa metsään. Kohti Sammalistoa. Aukealla kukkulalla mustikat olivat kypsyneet poimittavaksi. Mustikoita maistiaisiksi. Makeita, herkullisia ja terveellisiä suoraan suuhun metsästä. Puolukat olivat jo punaposkisia, mutta maistuivat happamilta ja raaoilta. Ne tarvitsivat auringon lämpöä kypsyäkseen.

Nyt oli kanervien aika. Ne kukkivat suuria ryppäinä. Niiden kauniit, hauraat lilat kukat näytivät niin herkiltä. Luulisi, että kukat olivat suurempiakin. Niiden runsaat kukkatertut antavat vain sen vaikutelman. Niissä surisi joukko mehiläisiä mettä keräämässä. Niitä oli hauska seurata. Eipä ne meitä mitenkään huomioinneet, vaan jakkoivat ahkerointiaan.

Seuraava polku laskeutui synkempään kuusikkoon. Tuntui ihan pimeältä. Aikansa siellä paarustettua näkyi jo Sammalisto ja lampi. Näistä erämään vesistömaisemista ei saa koskaan kyllikseen. Kaikki ne ovat kauniita. Ei voi edes sanoa, mikä on kaunein? Sellaista ei ole. Kaikki, niin erilaisia Omalla tavalla upeita. Tällä Lapakiston reitillä on paljon lampia ja järviä.

Sammalisto pieni lampi. Vehreä kaislaranta ympärillään. Ikäänkuin ne vartioisivat erämaajärven rauhaa.

Viimeiset kahvit Sammalistossa. Maistusiko sinulle kahvit kuksasta nautittuna, postikortimaisemassa?

Polkua eteenpäin viimeisiä metrejä. Pitkospuita pitkin. Ympärillä koskettava maiseman kauneus.

Pysähtyminen hiljaisuuden äärellä.

” Elämä on kaunis ja hyvä elää sille.

Jolla on aikaa ja tilaa unelmille.

Ja mielen vapaus ja mielen vapaus… ”

Vesa – Matti Loiri