JÄNISKOSKELLA
Tiistai aamu 30.05-23. Vedin ikkunan pimennysverhot syrjään. Huoneen valtasi ihana valoisuus. Aurinko paistoi ja taivas oli huikean sininen. Hennot vaalenvihreät lehdet tunturikoivujen oksistossa. Lapin kevät. Täytyy nauttia tästä ihanasta päivästä. Aamukahvit joimme kuistilla. Mikä hiljaisuus ja rauha. Vain me kaksi. Muilla mökeillä vielä hiljaiseloa.
Retkikohteena meillä on tänään Jäniskoski ja sieltä kohti Otsamo tunturia. Ajelimme kaunista tunturitietä Inariin. Sieltä käännyimme Kittiläntielle. Koskenpauhu kuului jo parkkipaikalle saakka. Mikähän meitä on vastassa? Voi, valtavaa voimaa ja kosken kuohuja. Koski kuohui vaahtoavana virtana eteenpäin. Ihankuin sillä olisi kiire jonnekin. Koskenkuohuja onkin kuvailtu yhtä vikkeläksi kuin jäniksen juoksu. En olisi arvannut koskea noin valtavaksi ja mikä pauhu. Sai huutaa, jos aikoi sanoa jotain. Lumien sulamisvedet vaikuttavat myös veden määrään.
Kosken yli kulkee riippusilta. Sillalla saa olla vain neljä henkilöä kerrallaan. Tuostako pitäisi mennä yli? Piti oiken käskeä itseäni. MENE, MENE! Keskellä siltaa pauhu oli voimakkain. En jäännyt sitä ihailemaan. Täytyi vain jatkaa matkaa. Vastaranta on kohta. Sain mieheni naurut perään, jos olisin vain pauhulta kuullut. Järki sanoi, ettei siellä ollut mitään paniikin aihetta. Elämäni ensimmäinen riipusillan ylitys kuitenkin.
Jatkoimme matkaa metsäpolulla. Matkalla näimme suuria kivimuodestelmia. Ihmettelimme niiden kokoa ja muotoja. Varmaan peräisin jääkauden sulamisen jälkeen, kun maailma muuttui.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Kuljettava on katse maassa, ettei kompastu kiviin tai risukkoon. Silloin voi löytää jotain kaunista ja harvinaista. Huomasin erilaisen kiven. Se oli kaunis kuin koru. Minusta se näytti särkyneeltä sydämmeltä. Näetkö sinä saman kuin minä?
Juutuanjoki seuraili polkua ja kosken kohina kuului kaukaa takana. Kevään vihreys oli kaunista. Ihan herkistyy kaiken kauneuden keskellä. Luonto on pukeutunut vaaleanvihreään. Ihankuin kokisimme uudelleen kevään tulon, koska Lahden seudulla on puissa jo täydet lehdet.
Pieni tauko Laurin laavulla oli paikallaan ja matka jatkui. Kuljimme ohi kauniiden metsälampien ja solisevien purojen. Soiden yli pitkospuita pitkin.
Missään ei näkynnyt Otsamo tunturin huippuakaan, vaikka olimme kaukana koskesta. Polku oli hidas kulkuista. Kiertelimme kivikoita ja maasta työntyviä puunjuurakoita. Olimme kuin luonnon kuntosalilla. Ei tarvitse tämän päivän jälkeen mennä sallille jalkaprässiin treenaamaan. Puhumattakaan mistään kuminauhajumpasta. Taas tämä valoisuus hämää, eikä tule kelloa katsottua. Kello oli 15.30, kun olisi pitännyt lähteä nousemaan kohti huippua. Huippu näkyi kaukaisena aavistuksena. Ei onnistu tänään. Olisimme mökillä vasta yöllä, jos jatkaisimme eteenpäin. Käännyimme samaa polkua takaisin. Hyvä päätös. Pian saimme raekuuron niskaamme. Se ropisi oikein reippaasti. Matka kesti ennenku olimme takaisin Laurin laavulla. Ihanaa saimme lepuuttaa kopiamme.
Levon jälkeen matka jatkui. Lapissa on kilometrit varmaan laskettu väärin, koska matkat tuntuu pitkiltä. Joka paikkaan on vain poron kuseman verran matkaa. Siltä väsyneestä retkeilijästä tuntuu. Kaunista kyllä on. Erilainen metsä ikinä.
Jalat tuntui puupökkelöltä päästessämme takaisin koskelle. Vielä automatka Inarista Saariselälle. Vihdoin mökillä. Sauna lämpiämään. Hyvissä löylyissä oli hyvä venytellä kipuilevia jalkoja. Illan kruunasi mökin pihalla vierailijat.
Unta ei trvinnut houkutella. Ulkona raitiissa ilmassa vietetty päivä ja kävely kilometrit takaavat makeat unet.
Aina ei voi huippua saavuttaa!