TALVINEN SUNNUNTAI

En malta olla palaamatta muistoihin. Joulukuun alun pakkasaamu oli kuin talvenihmemaa. Aurinko nousi hitaasti. Ei kovin korkealle. Muutaman tunnin kuluttua se laskee Vesijärven vastarannan metsikön taakse. Valoisa aamu pitkästä aikaa. Sitä luulee auringon kadonneen kokonaan. Niin paljon oli sumuisia aamuja syksyn aikana. Nyt aurinko saa lumen kimmeltämään. Maisema näyttää taianomaiselta.

Sää houkutteli ulkoilemaan. Pakkanen oli aika kireää. Kylmä sai posket ja nenänpään punoittamaan. Taivaalla oli häivähdys vaalean punertavaa. Aurinko sai noustessaan taivaalle ainutlaatuisen värimaailman. En koskaan kyllästy ihastelemaan taivaan erilaisia värisävyjä. Koskaan ne eivät ole samanlaisia.

Koiranputket olivat kuin taideteoksia. Lumi oli muovannut niiden kuihtuneille kukinnoille valkoisia hattaroita. Auringon paisteessa ne näyttivät pikkuisilta timanteilta.

Läheltä katsottuna se oli kuin koru. Kuurankukkia lähti kukan keskustasta säteittäin ulospäin. Olisipa minulla tuollainen koru. Mikään jäljitelmä ei kuitenkaan korvaa luonnon muodostamaa kauneuta.

Järven suoalueelle johtavilla pitkospuilla kulki vain kapea, luminen polku. Jalkoja täytyi sovitella polun mukaisesti, ettei vain lipeä polulta. Silloin humpsahtaa syvälle lumeen. Hyvä tässä on astua ja kuunnella hiljaisuutta.

Pyryttää lunta. Kokeilin, miltä tuntuu kulkea lumisateella. Kuvitelin, kuinka kävelin lumituiskuapäin. Hartiat kyyryssä tuulta uhmaten. Lunta kaikkialla vaatteissa ja kasvoilla. Tämä on talvea.

Askeleet vievät kotiinpäin. Sunnuntainen kylätie on hiljainen. Huurteiset puut tienreunoila seurailee tietä. Sää on niin kaunis.

Kotiovea vartioi Tonttu. Tervetuloa Joulu!